Fin Mva
Giant Dane's Artemis
"Arttu"
Syntynyt: 1.6.2000
Lonkat: A/C
Kyynärät: 0/0
Kasvattaja: Hanna Sulantaus-Eskola
Käytettävissä jalostukseen
terveille ja hyvännäköisille nartuille.
|
 |
Olen miehen ikään
ehtinyt tanskandoggiuros Arttu, virallisesti Giant Dane’s Artemis. Synnyin
1.6.2000 Giant Dane’s kenneliin. Yhteensä meitä oli tässä A-pentueessa 9
keltaista dogin alkua. Vanhempani Alinan ja Elmon löydät
täältä.
Virallisen nimeni
olen saanut kreikkalaisen jumalan mukaan, kuten muutkin sisaruksista.
Oikeastaan Artemis olisi jumalatar, mutta koska se on myös käytössä oleva
miehen nimi, niin se kelpuutettiin minulle. Ja kutsumanimi vääntyi sopivasti
Artuksi myös siitä syystä, että mamma katseli ohjelmaa nimeltä Kummeli, ja
siinä oli sellainen tyyppi kuin Arttu, joka teki vähän tyhmyyksiä ja sitten
huudettiin Arttu perkele! Oli kuulemma osuva nimi mulle, vaikka mähän olen
aina ollut kiltti, en edes syönyt pentuna mitään, vähän vaan maistelin… Ja
aivan varmasti olen aina tullut luokse, kun on kutsuttu. Siitä nopeudesta ei
sitten ehkä kannatakaan keskustella, on joskus voinut olla tärkeiden jälkien
haistelu kesken. Muitakin nimityksiä olen kuullut minusta käytettävän, kuten
Arde, Aape, Apeli, Aadolf, Pörriäinen… Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja
mähän olen oikea mamman mussukka!
Mä olin pitkään
mamman (ja isin) ainoa koira sen jälkeen, kun isoveli
Rolle (Face
Always So Noble) siirtyi vihreämmille niityille laukkailemaan. Toiveet on
nyt vihdoin kuitenkin toteutettu ja olen saanut pikkuveljen! Oikeasti se ei
ole mun pikkuveli, vaan mä olen sen eno. Kakara on nimeltään Willy, Giant
Dane’s Braveheart. Lisää pikkuveikasta voit lukea hänen omalta sivultaan.
Mun ja uuden
pikkuveikan lisäksi perheeseen kuuluu tietysti mamma ja isi ja sitten on
vielä kissa Viljo. Alkuun oli melkoinen totuttelu opetella elämään sen
kanssa samassa taloudessa, kun en heti oikein edes ymmärtänyt, mikä se
sähisevä pieni karvapallo oikein on. Mamma sitten kertoi, että se on Kissa.
Nyt Viljo on jo yli vuoden ollut meillä ja kai se ihan mukava otus on.
Ainakin sen jäljiltä on joskus pihalla mukavia hiiren raatoja, niitä mä käyn
välillä tutkimassa. Mamma vaan huutaa silloin naama punaisena, en tiedä onko
se kateellinen tai jotain. Riittäisihän niitä sillekin leikkivälineiksi.
Sisällä Viljo tulee välillä mun viereen nukkumaan ja nuolee kaulaa. Silloin
se on ihan kiva, mutta silloin en tykkää siitä yhtään, kun se hiipi selän
takaa ja räppäsee kynsillä peppuun.
Harrastuksia
Kovin paljoa mulla
ei varsinaisia harrastuksia ole. Talvella mä olen jonkun kerran vetänyt
pulkkaa ja kelkkaa ja pari kertaa ollaan mamman kanssa kokeiltu hiihtoakin.
Mä perin isoveljeni valjaat, joten onhan niitä käytettävä. Vetohommat on
ihan mukavia, etenkin jäällä pääsee spurttailemaan oikein kunnolla. Mamma on
kyllä joskus mennyt nurin sen kelkan kanssa, kun mun nelivetoturboa ei
pysäytetä ihan hetkessä. Mun mielestä vika oli kyllä jossain muussa, kuka
pöljä menee hiekoittamaan mun kelkkareitin! Mamma on kyllä sanonut, että
enää ei hirveästi mun kanssa noita vetohommia harrasteta, väittää, että
mulla alkaa ikä painaa. Hah, sanon minä! Multahan ei vauhti lopu vielä.
Mä kun olen vähän
tässä iän myötä rauhoittunut, niin mamma tuossa keväällä 2004 alkoi
suunnittelemaan tokoilua mun kanssa, siis ihan vakavalla mielellä. Siinä ei
kauaa nokka tuhissut ja mamma ilmoitti meidät sen vuoden erikoisnäyttelyn
toko-kisaan. Siinä vaiheessa oltiin harjoiteltu vasta arkitottelevaisuutta.
Alkoi siis aherrus, kun yhdessä tavailtiin tokon sääntöjä ja liikkeitä.
Takaperin puuhun siis. Kehunpa sen verran, että opin liikkeestä seisomisen
heti ekalla yrityksellä. Harjoittelu tuotti tulosta ja erkkarin tokossa tuli
luokkavoitto! Kyllä mamma oli ylpeä! Vaikka se kyllä sanoikin, että tuurilla
voitettiin. Mä en kuulemma ollut oikein yhteistyöhaluisella tuulella. En
kuulemma pysynyt seuraamisessa mukana. Höh, olisi siellä kentällä ollut
mielenkiintoisempaakin tekemistä! Hypystä sitten häippäsin kasvattajan
luokse, se kun on niin mukava ihminen.
Syksyllä 2005
mamma sitten ilmoitti meidät taas tokokisaan. Tällä kertaa värinäyttelyn
yhteydessä olleeseen mölliluokkaan. Niihin kisoihin ei lähdetty enää ihan
yhtä kylmiltään, vaan lähes koko vuosi treenattiin. Mamma ja moni muu
koulutuksissa käynyt oli jo ristinyt minut pelleksi, joten pitihän siellä
kisassakin hauskuuttaa yleisöä. Harjoituksissa mun bravuuri on ollut esteen
edessä käskystä hyppääminen, tosin vain paikallaan ylös, ei esteen yli. Sen
jälkeen esteen voi toki kiertää ja katsastaa mahdollisen namitarjonnan. Sen
jätin kuitenkin kisassa esittämättä.
Ihan koko kisan
ajan en jaksanut edes pelleillä, eka liike eli paikallamakuu meni mamman
ylpeydeksi oikein loistavasti. Mun vierestä lähti yksi neito täyttää laukkaa
oman mammansa luokse, ja siitä seuraavana ollut poikakin pomppi ylös-alas.
Mä en kuitenkaan viitsinyt osallistua, sen verran murhaavasti mamma mua
tuijotteli. Niinpä päätin pysyä paikallani siihen asti kunnes mamma palasi
takaisin. Sen sijaan vähän myöhemmin mä kolme kertaa ikään kuin unohdin
mamman kentälle ja lähdin kehän ulkopuolelle katsastamaan Naisia. Olihan
niitä siellä, useaakin väriä… Sillä kertaa ei jostain syystä tullut
luokkavoittoa, jäätiin viimeisiksi. Mutta namia sain kuitenkin palkaksi.
Siinäpä ne mun
harrastukset onkin, ellei mukaan lasketa päivittäisiä kauneusunia,
lenkkeilyä ja naapureille haukkumista. Olenhan mä näyttelyissäkin käynyt,
mutta siellä ei yleensä tapahdu mitään mielenkiintoista. Koirakavereitakin
on siellä niin paljon, ettei kaikkia ehdi tervehtiä eikä mamma mua edes
laske siellä kenenkään luokse. Näyttelykäynneistä kertoo ehkä parhaiten
tulokset, jotka löytyy omalta sivultaan. Onhan noita pokaaleja ja
ruusukkeitakin kertynyt, pikkuveikka Willy on niistä vähän kateellinen ja
aikoo kuulemma saada enemmän. Saas nähdä…
◄
Takaisin
